Noni, nyt meikäläinen on vihdoin ja viimein päässyt perille Nanchangiin. Mutta olihan siinä hommaa kerrakseen! Aloitetaan vaikka siitä, että pääsin kuin pääsinkin lähtemään perjantaina Helsingistä Pekingiin. Kone oli tosin muutaman tunnin myöhässä sillonkin, mutta eipä tuo pahemmin haitannut. Mulla kävi "aikamoinen hillo", kuten Finnairin (söpö) miesvirkailija sanoi, ja pääsin business-luokkaan ihan tosta noin vaan.

Siellähän sitä olikin leppoisaa. Vieruskaverina oli vanhahko sveitsiläinen herra, joka kertoi tehneensä uraa Kiinassa vedenpuhdistamohommissa ja nykyään hänellä oli oma konsulttifirma. Herra oli äärimmäisen sivistynyt, kohtelias ja kosmopoliitti - sellainen minäki olen sitten isona. Matka meni oikein mukavasti: alkupalaksi valitsin useiden vaihtoehtojen lomasta tomaatti-vuohenjuustokeittoa, pääruuaksi jotain härkäjuttua ja jälkiruuaksi jäätelöä. Viiniä tuli myös juotua muutama lasi. Suurin vaikeus oli valita, nukkuisiko kunnon yöunet vai katselisiko leffoja tai sarjoja tai musiikkivideoita tai uutisia tai dokumentteja viihdekeskuksesta. Valitsin kuitenkin nukkumisen ja tuoli oli niin näppärä, että se suoristautui napista painamalla lähes vaakatasoon.

Siinäpä ne kivat asiat sitten olivatkin, ja seuraava päivä oli kamalin päivä pitkään aikaan. Aamulla heräsin aamupalatarjoilua varten ja silloin jo kummastutti, kun ruoka ei maistunut yhtään (yleensä maistuu ja hyvin). No, vähän ennen laskeutumista Pekingiin vatsassa alkoi möyriä aivan hillittömästi ja yritin lähteä vessaan mutten ehtinyt, vaan LERVASIN käytävälle lentoemännän kengille (ja omille sukille ja housuille tottakai). Welcome to China! Voin kertoa, että hävetti. Jatkoin lervaamista vielä vessassa pariin otteeseen ennen laskeutumista. Koska kone oli muutenkin myöhässä, en siis ehtinyt jatkolennolle ja Pekingin lentokentällä mut jätettiin paikallisten Finnairin virkailijoiden huomaan.

Kentällä roikuin erittäin huonosti englantia puhuvan virkailijatädin ja parin suomalaisseurueen perässä ja yritin olla oksentamatta. Eihän se sekään onnistunut, vaan passintarkastuksessa lervailin menemään, mutta olin onneksi tajunnu ottaa pussin mukaan. Ärsytti, kun täti ei reagoinu mun oksentelemiseen mitenkään muuten kuin nokkaa nyrpistelemällä ja keskittyi ennen kaikkea selvittämään, millä lennolla eräs suomalainen suurperhe pääsisi mahdollisimman nopeasti Phukettiin. Ite jouduin raahaamaan yhteensä yli 40 kiloa painavat laukut ja "hieman" heikotti.

Täti ehdotteli, että antaisi mulle Burger Kingiin kupongin, että saisin syötyä ja olo paranisi. HV vaan tädille. Lopulta täti vei mut lentokentän ensiapupisteeseen, jossa lepäilin monta tuntia ja aina vähän väliä heräsin oksentamaan. Mikään ei pysynyt sisällä, ei edes vesi. Mulle varattiin samaksi illaksi uusi jatkolento Nanchangiin, mutta totesin, etten jaksa lähteä sinne vielä, joten ensiapupisteen lääkäri lähetti mut sairaalaan. Hurautin siis taksilla lähemmäs Pekingin keskustaa kansainväliseen sairaalaan. Taksimatka oli mielenkiintoinen, en olis ikinä uskonu, että niin vanhoilla autoilla pääsee niin lujaa.

Sairaala oli kansainvälinen ja tasokas paikka ja se näkyi hinnassakin: yli 400 euroa muutaman tunnin hoidosta!! Thank God for vakuutus. Sairaalassa mut tutkittiin päällisin puolin ja jouduin ensimmäistä kertaa ikinä virumaan tipassa parin tunnin ajan. Mitään vakavaa ei kuitenkaan onneksi löytynyt (ei edes vauvaa),  vaan pääsin samana iltana pois. Yöksi menin läheiseen Hotell Inn Beijingiin, jossa vietin melko tuskaisen yön. Aamulla olo oli jo parempi ja hurautin takaisin lentokentälle. Oli muuten korkeita taloja Pekingissä! Ja muutenkin paikka vaikutti siltä, että sinne on vielä päästävä. Harmi, kun kamerasta oli loppunut akku niin en pystynyt ottamaan kuvia nyt kun vihdoinkin olisin jaksanut. Kuvattavaa olisi riittänyt pelkässä lentokentässäkin, sillä se oli VALTAVA. Matkalaukutkin mentiin hakemaan lentokenttäjunilla, mikä kuvannee suuruutta.

Lento Nanchangiin oli myös myöhässä, joten pääsin perille vasta yöllä. Koulun talonmies/autokuski/monitoimityömies oli vastassa kuten oli sovittu. Itsesuojeluvaisto nousi hieman pintaan, kun kuski ei ajanutkaan valtateitä pitkin, vaan lähti puikkelehtimaan joillekin kuoppaisille hiekkateille erittäin köyhiltä näyttävien asumusten väliin. Muutaman kerran ehdin jo ajatella, että mihin soppaan olen tällä kertaa lusikkani pannut tulemalla koko hiton Kiinaan. :P Mutta kyseessä oli onneksi vaan jokin luikuripolku ja aika pian olimmekin jo perillä kampuksella. Sain kokea ensimmäisen yllätyksen heti - kämppiksenä oli saksalainen jätkä ja muut vaihtarit olivat kuulemma neljä jätkää Hollannista. Hetkinen, eikö täällä pitäny olla kahdeksan vaihtaria? Ja oonko ainoa tyttö? Joo, piti olla mutta ei olekaan. Ja joo, olet ainoa tyttö. Mutta itse Nanchangin tapahtumista sitten myöhemmin taas, ehkäpä jopa kuvien kera. :)